Ach was für ein Ärmster,
vielgeplagte Gestalt,
läutete sein Leprahauchglöckchen.
Wie man ihm doch helfen wollte,
Stütze anbot wie Efeuranken.
Er wand alle Treuen in seine Stricke
Und sandte sie in Schlachten.
Sah mit Interesse zu,
wie sie fielen,
verwundet wurden
für ihn.
Aus dem Schützengraben fern,
jenseits der Frontlinie,
lachte er über die Toren.
Vor sich selbst
eine aus Trauer geschnitzte Maske.
Ai niin raukkaa,
monisärkynyt olento,
leprahengellään kellon soitteli.
Niin häntä haluttiin auttaa,
tukea tarjottiin kuin muratille.
Hän punoi kaikki uskolliset köyteensä
Ja lähetti taisteluihin.
Mielenkiinnolla katseli,
kuinka he kaatuivat,
haavoittuivat
hänen puolestaan.
Kaukaa juoksuhautaan,
rintamalinjan toisella puolella,
nauraen tyhmille.
Itseään edessä surusta veistetty naamio.
Ах, какой же он бедняжка,
Многострадальная личность,
Звенел колокольчиком прокажённого дыхания.
Как же хотели помочь ему,
Поддержку, как плющу, предлагали.
Он всех верных в свои верёвки сплел
И отправил на поля сражений.
С интересом наблюдал,
Как они падали,
Получали раны
За него.
Из траншеи издалека,
По ту сторону линии фронта,
Смеялся над глупцами.
С грустью вырезанной маской
Перед собой.
Wait just a moment longer
before you cast me out
to the edges of your
palms and glances.
This way you'll leave me my
dreams—
those still
without end or resolution—
let me brush
with a trembling toe
the mouths
of Vesuvian peaks,
chimney smoke,
then fly away again
down into the valley
where daylight
never penetrates,
where only the North Star
sows scant light.
There I'd wait till dawn
for a skylark
to carry me softly back to the sky.
But no...
Onto my palm
white
light
fell only a feather.
Floating—
with which I write
wings for thoughts
and a supporting neck
you could greedily clutch.
Now,
eyes like a key,
my soul
won't be buried in false earth,
imprisoned in Earth's domain.
My body?
I'll give it to you
for free—
you'll only have to bear it to the pyre,
to groaning kindling.
Wartet noch einen Moment,
bevor ihr mich verstoßt
an die Ränder eurer
Handflächen und Blicke.
So lasst ihr mir meine
Träume –
jene, die noch
kein Ende und keine Erfüllung fanden,
lasst mich mit zitternder
Zehenspitze streifen
die Schlünde
der Vesuvberge,
den Rauch der Schornsteine,
um dann wieder davonzufliegen
– ins Tal,
wo niemals
Tageslicht dringt,
wo nur der Polarstern
spärliches Licht säet.
Dort würde ich bis zum Morgengrauen harren
der Lerche,
die mich leise wieder zum Himmel trüge.
Doch nein...
Auf meine Hand
fiel weißer
Lichtschein
nur eine Feder.
Schwebend –
mit der ich Gedanken
Flügel schreibe
und tragenden Nacken,
an dem ihr gierig euch festkrallen könntet.
Nun,
die Augen wie ein Schlüssel,
wird meine Seele
nicht in falsche Erde gebettet,
nicht gefangen im Reich der Erde.
Den Leib?
Den kann ich euch
kostenlos überlassen,
ihr müsst ihn nur zum Scheiterhaufen tragen
zu stöhnenden Scheiten.
Aspettate ancora un attimo
prima di scacciarmi
ai margini dei vostri
palmi e sguardi.
Così mi lascereste i miei
sogni –
quelli che ancora
non han trovato fine né compimento,
fatemi sfiorare
con un dito tremante
le bocche
dei vulcani vesuviani,
il fumo dei camini,
per poi volare via di nuovo
– verso la valle
dove mai
penetra il giorno,
dove solo la Stella Polare
semina un barlume di luce.
Lì attenderei l'alba
un'allodola
che di nuovo mi porterebbe in cielo piano.
Ma no...
Sul mio palmo
bianca
luce
cadde solo una piuma.
Fluttuante –
con cui scrivo
ali ai pensieri
e sostegno al collo,
a cui potreste aggrapparvi avidi.
Ora,
gli occhi come chiave,
la mia anima
non sarà sepolta in terra falsa,
né imprigionata nel Regno della Terra.
Il corpo?
Ve lo posso dare
gratis,
dovrete solo portarlo al rogo
a far da tizzone sospirante.
Odottakaa hetki vielä,
ennen kuin hylkäätte minut
käsienne
ja katsenne ääriin.
Näin jättäisitte minulle
unelmani –
ne jotka eivät ole
saaneet loppua eikä määrää.
Antakaa koskettaa
tärisevällä varpaalla
vuorten
Vesuvius-ten suulia,
savupiippujen savua,
jotta voisin taas lentää pois
– laaksoon,
johon päivä
ei milloinkaan tunkeudu,
vain Pohjantähti
kylvää siemenen heikkoa valoa.
Siellä odottaisin aamunkoittoa
Kiuruakin,
joka hiljaa taas kantaisi minut taivaaseen.
Mutta ei...
Kämmenelleni
valkoisena
valona
laski vain sulka.
Leijuvan –
jolla kirjoitan
ajatuksille siivet
ja kannatellen kaulaa,
josta voisitte ahnaasti tarttua.
Nyt,
silmät kuin lukon,
sieluani
ei haudata huijaavan maan alle,
Maan valtakunnan vanki en jää.
Ruumiini?
Sen voin antaa teille
ilmaiseksi,
teidän tarvitsee vain kantaa se roviolla
huokailevaksi kekäleeksi.
